Niin se kevät taas tulee ja emäntä ja isäntä ovat taas huomanneet, että olen myös lintukoira. Talven pupujen jahtauksen jälkeen ilokseni ovat taas tulleet etmet. Ne, jotka maassa kävellä töpsyttelevät ja nokkivat maasta ruokaa ja jos oikein tuuri käy ne lehahtavat silmieni edestä lentoon tai maata pitkin hyppelevät karkuun. Silloin fleksin hihna kuluu loppuun ja panta kiristyy kurkkuuni, mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että minun metsästysvaistoni heräsi.

Pupujen jallittamista en ole täysin unohtanut, mutta ne näyttävät nyt hävinneen jonnekin maan koloihin ja kantojen alle. Kaipa niitä kohta on sitten taas tuhottoman paljon enemmän kuin ennen ja ilo on ylimmillään.

Viikko on alkanut kurjassa säässä, vettä lainehtii risteyksissä järvien verran ja maa on märkää ja mutaista. Harmaa sumu ja sateen ropina eivät houkuttele pitkille kierroksille metsiin. Me käymme siis city-lenkeillä, ettei tassut tulisi kovin likaiseksi. Laiskoja nuo isäntä ja emäntä, sanon minä.

Juoksuaika alkoi taas, nyt olisi naapurin veljekset innoissaan, jos ne vielä olisi kotikulmillani.