Nyt kun täytin ne maagiset kaksi vuotta, on minusta alkanut vähän jo tulla myös hienostuneempi koiraneiti. Tämä ilmenee sateella ja sitähän on tänä vuonna piisannut.

Eilen emännän kanssa lenkillä käydessä ei se liikunta ollut kivaa. Tihutti ikävästi, kuononpäästä hännänpäähän tipahteli ikävää kylmää vettä taivaalta ja kasteli koko koiran. Mahan alle tuo sama kylmä ja kalsa vesi tulla pongahteli sitten taas jaloista ja koko mahan alus oli ihan likomärkä. Tämän kaiken lisäksi tuuli myrskyisästi, korvat mennä lojahtivat suoraan taaksepäin ja vain silmät sirrillään pääsin eteenpäin kulkemaan. Tunnelmani olivat siis melko huonot ja lenkki vaan kesti ja kesti. Emäntä keksi käydä vielä tuolla pidemmälläkin katsomassa maisemia.

Ja nykyisin pääsääntöisesti varsin hienosti kulkevana neitinä, siis kun en vedä, ihmettelin kyllä emäntää, joka hoputti minua epähienosti vetämällä. Kun minua ei huvittanut kamalasti kävellä, niin jättäydyin aina vähän jälkeen ja siitä se emäntä melkein hermostui ja veti minua liikenteeseen. Oltiin me varmaan taas näky, jolle kaikki kulmakunnan koirat nauraa.

Ja kotona jouduin tietenkin suihkuun ja sielläkin tuli kylmä ja koko ilta meni sitten toipuessa lenkistä, molemmilla. Huh, jos tänään ei olisi niin ikävä ilma. Pahalta näyttää.

Ai niin edellisen kerran kun oli kurja ilma, mulle puettiin se kurapuku päälle. Meno oli yhtä hidasta ja emäntä ajatteli silloin, että se johtuu tuosta kurapuvusta, joka saattaa olla vähän pieni. Nyt se tajusi, että en tykkää tuollaisesta ilmasta. Hurraa tajunnalle!