Sattuipa pienen spanielin elämässä eilen suuri asia, kävin yksin kaupassa. Tai siis ainakin ilman isäntää (tai emäntää).

Olin eilen taas auttamassa isäntää töissään. Sehän tarvii sinne apua viikoittain, muuten sen töistä ei taitaisi tulla mitään ja kaikki jäisi puolitiehen. No, siellähän on paljon muitakin töissä ja ne kaikki on mun kavereita, vai mitä pojat?! Töissä olemisessa parasta on tietenkin ruokatunti, joka alkoi jo lähestymään. (välihuomio: ruokatunti, mäkin voisin syödä kerrankin tunnin putkeen, lupaatteko tuoda ruokaa mun nenän eteen joskus koko tunnin ajan?) Siinä sitten lähti nuo muut poijat minun kanssa ulos talosta, hyppäsivät autoon ja lähtivät ajaa huristamaan kohti ruokakauppaa. Minä pohdin hetken ja totesin, että hei mä haluun mukaan. Joten lähdin juoksemaan auton perään. Hetkisen juostuani, pojat sieltä autosta onneksi huomasivat minut ja pysähtyivät. Menivät vielä avaamaan auton ovenkin, eikä siinä silloin kauaa mennyt kun minä olin siirtynyt auton sisälle. Niin me poijat ja minä tyttö käytiin kaupassa. Isäntä ei ollutkaan siinä autossa ollenkaan, joten tästä se mun itsenäistyminen alkaa.

Kun palattiin kaikki työpaikalle, kävin kertomassa isännälle kuinka potra oli ollut, vähän sekin oli ylpee minusta. Kait!? Kukaan ei kyllä muistanut ostaa mulle mitään ruokaa, joten meni pelkän henkisen seikkailun puolelle koko reissu.

Ja huolestuneille tiedoksi, isännälle ilmoitettiin sieltä autosta sitten että olen poikien mukana ja minusta pidettiin huolta, etten hypännyt ulos autosta ruokakaupalla.